Irti väkivallan vuosisadasta

Tässä kuussa ilmestyneessä romaanissa Todistaja käsittelen 1900-luvun henkistä perintöä.

Historia ei kiinnosta minua eksoottisten eläinten tarhana, jota voi töllistellä aidan takaa, vaan romaanissa yritän saada otteen irrallaan rymistelevistä villipedoista.

1900-luku jatkoi edellisen vuosisadan tieteellistä ja aineellista edistystä. Edistys, sivistys ja itsensä kehittäminen olivat eri yhteiskuntaluokkia läpäiseviä pyrkimyksiä (joskaan ei kaikkien varauksetta kannattamia). Vuosisata toi kuitenkin mukaan myös ennennäkemättömän teollisen tappamisen ja väkivallan. Elämä oli taitelua riippusillalla, joka oli viritetty edistyksen ja brutaalin väkivallan välille.

Neuvostoliiton kaaduttua puhuttiin historian lopusta. Ja tavallaan se olikin, yhden historian loppu. Uusi oli alkanut, mutta alut ovat aina sekavia. Jonkin asian alkua elävä ihminen on ehkä toiveikas, mutta hänen on vaikea hahmottaa, mitkä asiat ovat tärkeitä, mistä muodostuu tulevan historian päälinjoja ja mitkä ovat vain sivujuonteita.

Nyt voimme kuitenkin jo suruksemme nähdä, että 1900-luvun perinnön ikävät puolet eivät ole jättäneet meitä rauhaan. Tuo vuosisata jätti jälkeensä valtavan määrän ruumiita, ja tuntuu, että kun välitön hengenvaara on ohi, haamut alkavat kuplia kollektiivisessa tajunnassa. Ja tätä kuplintaa osataan käyttää myös poliittisesti hyväksi.

Osa viime sotien tappajista sai surmansa itsekin, osa taas jatkoi elämäänsä, teki työtään, sai lapsia ja kasvatti heitä. Vaikka sotilas tekikin taistelussa työtä käskettyä, tappamisella on aina kova hinta. Lasku lankeaa viimeistään jälkeläisille epämääräisenä ja sanattomana ahdistuksena, painajaisina ja kyvyttömyyttä saada kosketusta itseensä ja toisiin.

Niin kauan kuin kuolema on tabu, tuosta ahdistuksesta on vaikea saada otetta. Jos kuolemaa ei voi ajatella, ei elämääkään voi nähdä kokonaisuutena. Kuoleman kieltäminen estää arvioimasta jokapäiväisiä tekoja kuoleman perspektiivistä. Ihminen juuttuu jatkuvaan nykyhetkeen – jota leimaa yritys vain selviytyä hetkestä toiseen. Nautinnot tykitetään nopeasti suoneen, se helpottaa oloa – tilapäisesti.

Uskonto ei tunnu antavan enää toimivaa tapaa käsitellä kuolemaa. Eksistentialismi -uskonnollisten kysymysten pohtiminen filosofian viitekehyksessä – ajoi itsensä pessimismissään umpikujaan. Taide on oiva keino käsitellä kuolemaa ja erityisesti kannatan itse tekemistä – tässä tapauksessa kirjoittamista.

Tähän voin suositella oppaaksi Heli Hulmin teosta Kuoleman horisontti ja kirjoitus (Kansanvalistusseura 2012). Hulmi johdattaa esseistisellä otteella kohti kirjoitusharjoituksia, joissa esimerkiksi yhdistetään omat rakkauden kohteet ja oman kuoleman tutkailu tai loihditaan kirjoittamalla vanitas-asetelma.

Kirjain kirjaimelta, sana sanalta etsin sitä, mitä kuolemasta voi kirjoittaa ja miten siitä kirjoittaminen muuttaa elämää, suhdetta läheisiin ja olemiseen itseensä, kirjoittaa Hulmi oppaansa synnystä. Todistajan synty osoitti minulle, että kuolemasta kirjoittaminen muuttaa elämän. Mutta miten, se täytyy itse kokea.

Itselläni selkeä muutos tapahtui siinä, että ajattelen nykyään enemmän tulevaisuutta. Ajatukseni ovat suuntautuneet 2000-luvulle eivätkä pyöri enää maailmansotien kauheuksia miettiessä. Sotaa voi aina pelätä, mutta enemmän mietin miten toimia, jotta elämä maapallolla voi mennä eteenpäin.

ps. Ensi lauantaina olen Turun kirjamessuilla keskustelemassa Tuomas Juntusen kanssa klo 14.40 Jukola-lavalla. Juntusen romaania Tuntematon lapsi voin myös suositella niille, jotka haluavat pohdiskella kuoleman – ja syntymän kysymyksiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjoittajan elämä, Luova kirjoittaminen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s